Poliittisen korrektiuden synty

William S. Lindin dokumentti poliittisen korrektiuden syntyhistoriasta

Tämän artik­kelin lopussa on vapaa käännös po­liittisen kor­rektiuden alkuperää käsittele­västä pu­heesta, jonka eri muunnelmia William S. Lind on pitä­nyt Accuracy in Acade­mia -konfe­rensseissa Yhdysval­loissa 1990-luvulla. On ilmeistä, että Lind hieman oikoo mutkia tehdäk­seen selväksi vies­tinsä, jonka yhdysvalta­laisvasem­misto on leiman­nut ”sala­liittoteori­aksi”. On joka tapauksessa selvää, että nyky­päi­vän po­liittinen kor­rektius ja monikultu­rismi edus­tavat kult­tuurimar­xismia ja si­ten pohjim­miltaan sa­manlaista maail­man­katsomusta kuin perin­teinen so­sioekonomi­nen mar­xismi, ja niinpä, ku­ten Lind to­teaa, näillä ideologioilla onkin selvät yhtäläisyy­tensä: totali­ta­rismi, joka edellyttää totuuden kiel­tämistä utopistisen ideologian nimissä, yh­den tekijän selitys­malliin perustuva histo­riankä­sitys, en­nalta määri­tellyt uh­rien ja syyllisten stereo­tyyp­pi­set ryh­mät, ana­lyysimene­telmä, joka tuottaa halu­tut, ideolo­gian mukai­set vastauk­set ja tur­vautuminen pak­kolunas­tukseen. Mai­nitta­koon, että Lindin mai­nitsemien kiintiöiden asettamisen ja positiivi­sen dis­kri­minoinnin li­säksi pak­ko­lunastus ilmenee yhä enene­vissä määrin toi­sinajatteli­joi­den sa­nanvapau­den rajoit­tami­sena ja median ja viihdeteolli­suuden val­jastamisena va­semmis­tolaisen propagan­dan ää­nitor­veksi.

Yksi kiinnos­tavimmista Lindin huo­mioista liit­tyy siihen, kuinka sek­­su­aa­li­sen va­pau­tu­mi­­sen idea on kulttuuri­marxismin näkökul­masta sa­manlaista taistelua sor­to­jär­jes­­tys­tä edus­tavaa län­si­maista por­varillista elämän­tapaa vastaan kuin perintei­sen marxis­min ku­vaama työväen­­luo­kan taistelu porvaristoa vas­taan. Va­semmistolai­sessa ajat­telussa pe­rinteistä län­simaista elämäntapaa ei siis nähdä syyl­liseksi ainoastaan paikalliselle ja globaalille yhteiskun­nalli­selle epäoikeu­den­mukai­suu­delle vaan myös sille, että – freudilaisen vii­tekehyk­sen nä­kö­kulmasta – se tukahdut­taa yksilön oikeutta to­teuttaa va­paasti omaa seksuaali­suuttaan, ja siksi se ansaitsee tulla tuhotuksi.

Marxismi edustaa ma­terialistis-ni­hilis­tistä, syy-seuraus­suhteen hyl­käävää maa­il­man­kat­­so­­mus­ta, jonka mukaan pohjim­mil­taan millään ei ole mitään väliä, joten seu­rauk­sis­ta piit­­taamatta on vain oi­keudenmu­kaista anas­taa parem­piosais­ten omaisuus omaan käyt­töön ja tu­hota länsi­maisen elä­män­­tavan ja kult­tuurin ins­ti­tuutiot, jotka estävät seksu­aalisen ja muun henkilökoh­taisen aisti­nau­­tinnon maksi­moin­tia. Pa­han­suopuus ja kateus hy­väosai­sia kohtaan sekä itsekes­kei­nen, seu­rauk­sista piit­taama­ton nautinnon­halu muo­dosta­vat marxismin psykologisen profiilin yti­men ja liik­keelle pa­ne­van voiman.

Marxismin näkökul­masta pa­hoja ihmisiä ja instituu­tiota ovat ne, jotka es­tävät tois­ten omai­suuden anastamista it­selle ja oman he­donistisen nautinnon maksimoin­tia, ja hy­viä ovat ne, jotka edesaut­ta­vat sitä. Eri­tyisen hyviä ovat ne ih­miset, jotka ”tiedostavat” syyl­listen ihmisten ja instituutioi­den uhri­ryhmiin kohdistamat ”epä­oi­keu­­den­mu­kai­suu­det” ja jotka niiden pois­tamiseksi pyrkivät muuttamaan maa­ilmaa – eli tu­hoamaan syylli­sinä pi­detyt ihmi­set ja insti­tuu­tiot. Ni­menomaan tu­hoamis­vimma, joka on lähtöisin pahan­suopuudesta parem­piosaisia kohtaan, on yksi sil­miin­pis­tä­vä lisä­piirre, joka yhdistää so­sioe­ko­no­mista ja kult­tuurimar­xismia. Mar­xistille on ensiarvoisen tär­keää py­syä ideolo­gian mu­kais­­ten ”hyvien” ihmisten joukossa ja osoittaa muille oma ”tiedosta­vuutensa”. Niinpä ideologia on tärkeäm­pää kuin totuus ja aito myö­tä­tunto toisten kärsi­mystä koh­taan, ja siksi mar­xisti ei ole halukas osallistu­maan fakta­pohjaiseen ratio­naali­seen argu­mentaatioon, vaan hän haluaa tu­hota vastus­tajansa hen­kilönä esi­mer­kiksi lei­maa­malla tämän rasis­tiksi, fasis­tiksi, kiihkoi­lijaksi tai se­ko­pääksi, es­tämällä tä­män sanan- ja ko­koon­tumisvapa­utta, tu­hoamalla tämän omai­suut­ta, va­hingoitta­malla tämän toi­meentu­loa ja uh­kaamalla tätä ja tä­män läheisiä väkivallalla tai turvau­tumalla suo­ranaiseen fyysiseen väkivaltaan tätä koh­taan. (Lue myös Utopia ja sen toteuttajat.)

Väkinäisesti hymyilevä Mikkeline Liv-Rask Hellensten, tanskalainen äärivasemmistolainen kiih­koi­li­ja, lankeaa Tanskan tv:n virit­tä­mään ansaan ja saa maistaa omaa lää­ket­tään.

Poliittisen korrektiuden synty

Bill Lind

Mistä tämä kaikki, mistä olemme tänä aa­muna kuul­leet, – uhri­feminismi, homo­sek­su­­aa­lien oike­uk­sia ajava liike, ti­las­tojen peu­kalointi, his­torian uu­delleenkir­joitus ja va­lehtelu – on saaneet al­kunsa? En­sim­mäistä kertaa histo­riamme ai­kana ame­rikkalaiset saavat olla pe­loissaan puheidensa, kirjoi­tus­tensa ja aja­tustensa joh­dosta. He joutuvat pelkää­mään, että he eivät käytä vää­rää sanaa – sa­naa, joka on ju­listettu loukkaavaksi tai tahdit­tomaksi, ra­sis­tiseksi, seksisti­seksi tai homofo­biseksi.

Olemme eri­tyisesti tällä vuosi­sadalla [1900-lu­vulla] näh­neet muita maita, joissa tämä sama on tapahtu­nut. Olemme aina suhtau­tuneet niihin säälin- ja – rehellisesti sanottuna – hie­man hu­vittuneisuu­densekaisin tuntein, koska olemme ih­me­telleet, kuinka jot­kut voivat an­taa asioiden ke­hittyä siihen pisteeseen, että heidän täytyy olla peloissaan siitä, mitä he sanovat. Nyt kuitenkin meillä itsel­lämme on sama tilanne tässä maassa, en­sisijaisesti yli­opisto­kampuksilla, mutta se on leviämässä koko yhteis­kun­taan. Mistä se tu­lee? Mistä siinä on ky­symys?

Kutsumme sitä poliitti­seksi korrek­tiudeksi. Tämä nimi oli alun pe­rin jonkinlai­nen vitsi eräässä sar­jakuvassa, ja meillä on vieläkin ta­pana suh­tautua siihen vain puoli­vakavasti. To­siasiassa se on kui­tenkin tap­pavan va­kava asia. Se on vuosi­sa­tamme suuri sairaus, joka on jättänyt jälkeensä kymmeniä miljoonia kuolleita Eu­roopassa, Venäjällä, Kiinassa ja muualla maailmassa. Se on ideo­loginen sai­raus. Poliit­tinen korrek­tius ei ole hauskaa vaan tappa­van vakavaa.

Jos tarkas­telemme poliittista korrektiutta analyytti­sesti ja his­torian näkö­kulmasta, ym­mär­rämme no­peasti, mistä siinä täs­mälleen ot­taen on ky­symys. Po­liittinen kor­rektius on kult­tuuri­marxismia. Se on marxis­mia, joka on siir­retty talou­den piiristä kulttuurin pii­riin. Sen juuret eivät suinkaan juon­nu 60-lukuun, hip­peihin ja rauhanliik­keeseen, vaan en­simmäi­seen maailmanso­taan. Jos ver­taamme poliittisen kor­rektiuden perusväit­tämiä klassi­sen marxis­min teesei­hin, huo­maamme niiden selvät yh­täläisyy­det.

Ensinnäkin molemmat ovat to­tali­taarisia jär­jestelmiä. Poliitti­sen korrektiuden totalitarismi ei ilmene missään niin selvästi kuin yliopisto­kampuksilla. Mo­net niistä ovat tätä ny­kyä mu­ratin peittämiä pikku poh­jois­koreoita, joissa opis­kelija tai opettaja huomaa äk­kiä joutu­van­sa kurinpito­menettelyn kohteeksi, jos hän us­kaltaa ylit­tää gender-fe­ministien, ho­mo­seksu­aalien oike­uksien aja­jien, paikal­listen mus­tien tai la­ti­noiden ryh­mien tai kei­den hyvänsä muiden, po­liittisessa korrektiu­dessa py­hi­myksiksi ju­listettujen ”uhriryh­mien” aset­tamat rajat. Yliopiston oman pikku oikeusjärjes­telmän puit­teissa he saavat osak­seen muo­dollisen syytteen, sala­myhkäi­sen ja mieli­valtaisen oi­keuden­käynnin ja rangaistuk­sen. Tässä on esi­makua siitä, mil­laista tule­vaisuutta poliitti­sen korrektiuden kannatta­jat haluavat koko kan­sa­kunnalle.

Itse asiassa kaikki ideo­logiat ovat totalitaarisia, koska ideo­logiassa (huomaut­taisin, että konserva­tismi oikein ymmärret­tynä ei ole ideologia) aina otetaan lähtökoh­daksi jo­kin filo­sofia, ku­ten esimer­kiksi ”kult­tuurimme koko historia on naisiin kohdistuvan sorron histo­riaa”, ja sit­ten väite­tään, että sen pohjalta tiettyjen asi­oiden on ol­tava totta. Koska todelli­suus ei vastaa tätä, to­delli­suus on kiellettävä. Niinpä histo­riamme to­dellisuuden tunnusta­mi­sesta on tul­tava kiellet­tyä ja ihmi­set on pako­tettava elä­mään val­heessa. Koska ihmi­set ovat luonnos­taan haluttomia elämään val­heessa, he tietenkin käyttävät korviaan ja silmi­ään ja sanovat: “Hetkinen sentään! Ei­hän tuo ole totta! Näen sen omin sil­min!” Niinpä val­tiovalta on valjastettava vaatimaan val­heessa elämistä, ja tämän vuoksi ideologia johtaa aina to­talitaari­seen valti­oon.

Toiseksi po­liittisen kor­rektiu­den kulttuuri­marxismi käyttää ta­loudellisen marxismin tavoin histo­rianselityk­sessään yh­den tekijän mallia. Ta­loudellinen marxismi se­littää, että koko his­toria määrittyy tuotantovä­lineiden omistuksen pohjalta. Kulttuuri­marxismi, jota po­liitti­nen korrek­tius edustaa, väittää vas­taavasti, että koko historia määrittyy vallan poh­jalta – sen pohjalta, mikä rotu-, suku­puoli- tai muu ryhmä on valta-ase­massa suh­teessa toisiin ryh­miin. Millään muulla ei ole vä­liä. Kaikki kirjallisuus on todel­lakin vain sitä. Kaikessa, mitä mennei­syy­dessä on ta­pahtu­nut, on kysymys vain siitä.

Kolmanneksi aivan kuten klas­sisessa, taloudelli­sessa mar­xismissa tie­tyt ryhmät – työläi­set ja talonpojat – on ennalta määritelty hyviksi ja toiset ryh­mät – porva­rit ja pää­oman omis­tajat – pa­hoiksi, poliit­tisen korrek­tiuden kult­tuurimar­xis­missa tie­tyt ryhmät ovat hyviä ja toiset pa­hoja. Hyviä ovat femi­nistinaiset (ja vain fe­minis­tinaiset; muita nai­sia ei notee­rata ole­massa ole­viksi), mus­tat, latinot ja homoseksu­aalit. Nämä ryhmät on määri­telty ”uh­reiksi” ja siten auto­maatti­sesti hyviksi riip­pumatta siitä, mitä niiden edus­ta­jat te­ke­vät. Val­kois­ten miesten ryhmä on puolestaan määritelty auto­maatti­sesti pahak­si, ja se vas­taa siten ta­loudellisen marxis­min porvaristoa.

Neljänneksi niin talou­dellinen kuin kulttuuri­marxismikin tur­vautuu pakkolunas­tukseen. Kun kommunistit, klassiset marxistit, nousivat val­taan Ve­nä­jällä, he pak­kolunastivat porvareilta näiden omaisuu­den. Vastaavasti kulttuuri­mar­xistien vallattua yli­opistokam­puksen he teke­vät pak­kolunas­tuk­sia sisäänot­tokiintiöiden kaltaisten asioiden avulla. Kun valkoiselta opis­kelijalta, jolla on pa­rempi todis­tus, evätään pääsy yli­opistoon sellaisen mustan tai lati­non hy­väksi, jolla on huo­nompi todis­tus, ky­seessä on opiskelu­paikan pak­kolunastus valkoi­selta opiske­lijalta. Nyky-yhteis­kunnassa harjoitettava positiivinen diskri­minointi on pakkolunas­tusjärjes­telmä. Jos val­koisten omistuk­sessa oleva yhtiö ei saa jotain sopi­musta vain siksi, että se on varattu vaikkapa la­tinoi­den tai naisten omistamalle yhtiölle, kyse on pakko­lunas­tuk­sesta. Pak­kolunastus on siis kes­keinen vä­line marxis­min mo­lem­missa muo­doissa.

Lopuksi molemmilla on ana­lyysimene­telmä, joka auto­maatti­sesti antaa halutut vas­taukset. Klassisille marxilaisille se on mar­xilainen ta­loustiede. Kulttuuri­marxilaisille se on de­kon­struktio. De­konstrukti­ossa voidaan periaat­teessa ottaa tarkastele­vaksi mikä hyvänsä teksti, pois­taa siitä kaikki merki­tys ja aset­taa tilalle mikä hy­vänsä ha­luttu merki­tys. Niinpä esimer­kiksi saamme tie­tää, että Shake­spearen tuo­tannossa kokonaisuu­dessaan on kysymys nais­ten sor­tami­sesta tai että Raama­tussa on to­siasiassa ky­symys ro­dusta ja su­kupuolesta. Kai­kista näistä teks­teistä tulee yksinkertai­sesti jyviä myllyyn, joka todis­taa, että ”koko histori­assa on ky­symys siitä, millä ryhmällä on valta suh­teessa toisiin ryh­miin”. Niin­pä yh­täläisyy­det ovat hyvin selvät van­hasta Neu­vostoliitosta tutun klassi­sen marxis­min ja nyky­päivän po­liittisen kor­rektiuden edus­taman kulttuuri­marxismin vä­lillä.

Nämä yhtä­läisyydet ei­vät kui­ten­kaan ole il­mestyneet sat­tumalta. Ne eivät ole ilmaantu­neet tyh­jästä. Poliit­tisella kor­rektiudella on nimittäin histo­ria, joka on paljon pi­tempi kuin monet olet­tavat ja josta ovat tietoisia vain harvat asiaan vih­kiytyneet tutkijat. Ku­ten tote­sin, tuo historia juontaa juu­rensa en­simmäiseen maail­manso­taan, kuten monet muutkin nyky-yhteis­kun­taamme ja -kulttuuri­amme tu­hoavat pa­tologiat.

"Kapistalistisen järjestelmän pyramidi"

Marxilainen teoria väitti, että kun yleiseuroop­palainen sota tulee (kuten se sit­ten tulikin vuonna 1914), työ­väenluokka kaikkialla Eu­roopassa nousee ka­pinaan ja suistaa val­lasta oman maansa por­varihallituk­sen, koska työläisillä on enemmän yhteistä kes­kenään yli kan­sallis­ten rajojen kuin heillä on yh­teistä oman maansa por­variston ja hallitse­van luo­kan kanssa. No, vuosi 1914 tuli, mutta näin ei käy­nytkään. Läpi Euroo­pan työläi­set kokosi­vat joukkonsa oman kan­sallisen lip­punsa alle ja marssivat innoissaan taistele­maan toisiaan vas­taan. Saksan kei­sari pais­kasi kättä marxilai­sen sosiaalide­mokraatti­sen puolu­een johta­jien kanssa ja sanoi, että nyt ei ole puolueita, on vain sak­salaisia. Sama tapah­tui jokai­sessa Eu­roopan maassa, jo­ten jotain meni vi­kaan.

Marxilaiset tiesivät, että aina­kaan vika ei voi­nut olla teo­ri­assa. Lo­pulta vuonna 1917 Ve­nä­jällä ta­pahtui mar­xilainen val­lankumous ja vaikutti siltä, että teoria toimii, mutta sitten val­lanku­mous pysäh­tyi. Se ei le­vinnyt ja, kun heti so­dan jäl­keen esimerkiksi spartakistit Berlii­nissä, Béla Kunin hallitus Un­karissa ja Münche­nin neu­vosto yrittivät sitä, se ei saanut taak­seen työläisten kanna­tusta.

Niinpä mar­xilaisilla oli on­gelma, ja kaksi marxi­laista teo­reetikkoa, Antonio Gramsci Ita­liassa ja Georg Lukács Un­ka­rissa, ryh­tyivät rat­komaan sitä. Gramsci sa­noi, että työläiset ei­vät ymmärrä todellisia luok­kaint­ressejään marxismin mää­rittele­mässä mie­lessä ennen kuin he va­pautuvat länsimai­sesta kult­tuurista ja erityisesti kristinus­kosta. Hä­nen mu­kaansa kult­tuuri ja us­konto so­kai­sevat työläi­siä näke­mästä omia todellisia luokkaint­res­sejään. Lukács, jota pidet­tiin etevimpänä marxilaisena teo­reetik­kona heti Marxin it­sensä jäl­keen, kysyi vuonna 1919: ”Kuka pelastaa meidät län­si­maiselta sivilisaatiolta?” Hän myös väitti, että suurena es­teenä mar­xilaisen pa­ratiisin luo­miselle on kulttuuri: itse länsi­mainen sivili­saatio.

Lukácsille aukeni mah­dollisuus to­teuttaa aja­tuksiaan käytän­nössä. Kun bolše­vikki Béla Ku­nin halli­tus perustet­tiin Unka­riin vuonna 1919, Lukác­sista tuli kulttuuriasi­oiden vara­ko­mis­saari ja hän toi ensi töik­seen seksuaali­kasvatuksen Un­karin kouluihin. Tämä var­misti sen, että työläi­set eivät tu­ke­neet Béla Kunin halli­tusta, sillä unkarilaiset, niin työläiset kuin kaik­ki muutkin, ot­tivat uudis­tuksen vas­taan tyrmis­tyneinä. Joka tapauksessa hän ehti luoda tämän yh­teyden, jota monet meistä vielä nykyäänkin hämmäste­levät ja pitä­vät ”uu­tena juttuna”.

Vuonna 1923 Sak­sassa perus­tettiin aja­tushautomo, joka otti teh­täväkseen marxismin so­vel­tami­sen talouden piiristä kult­tuurin piiriin ja joka 1930-luvun lop­puun men­nessä loi käy­tän­nössä nykypäivän poliittisen korrektiuden perustan. Kaikki sai al­kunsa siitä, kun Felix Weil, saksa­laisen kaup­piasmil­jonää­rin hy­vin varakas poika, ryhtyi marxilaiseksi ja hänellä oli paljon rahaa käytettävä­nään. Häntä häiritsi mar­xilaisten ha­jaannus, jo­ten hän ra­hoitti ta­pah­tuman, jonka nimi oli ”En­sim­mäinen marxilainen työ­viikko”. Sinne hän kut­sui Lukác­sin ja monia saksalaisia avainajatte­lijoita vii­koksi ratko­maan mar­xismin eri­mieli­syyk­siä.

Weil tuumi: “Tarvit­semme aja­tushauto­mon.” (Wa­shington on täynnä aja­tushauto­moita, ja pi­dämme niitä hyvin mo­der­neina, mutta itse asiassa niitä on ollut jo pitkään.) Niinpä hän antoi rahoi­tuksen Frankfurtin yliopiston yhteyteen vuonna 1923 perustetulle laitok­selle, jonka alun perin oli määrä olla nimeltään marxismin insti­tuutti. Mutta hank­keen ta­kana vaikuttaneet henkilöt päätyivät siihen, että heille ei ollut eduksi esiin­tyä avoimen mar­xilai­sina. Kaikkein vä­hiten poliit­tisen korrek­tiuden edus­tajat halua­vat ihmisten oivalta­van, että poliitti­nen korrek­tius on mar­xismia. Niinpä insti­tuutti pää­tettiin ni­metä yhteis­kuntatie­tei­den tutki­muslaitok­seksi.

Weil asetti hyvin sel­keän tavoit­teen tutki­muslaitok­selle, jonka edustajia ja lähestymis­tapaa alet­tiin pian epämuodol­lisesti kutsua Frankfurtin kou­lukun­naksi. Vuonna 1971 hän kirjoitti Mar­tin Jayl­le, joka on kir­joittanut yh­den keskei­sistä Frank­furtin koulu­kunnan his­toriaa käsit­televistä te­oksista: ”Ha­lusin laitok­sen tulevan tun­netuksi ja jopa kuului­saksi sen panoksesta marxilai­suu­delle.” Siinä hän todella­kin onnistui. Martin Jayn mukaan lai­toksen en­simmäinen johta­ja Carl Grünberg, itävaltalai­nen talous­tieteilijä, päätti ava­jais­puheensa “ilmaise­malla selke­ästi henkilö­kohtai­sen uskolli­suu­tensa mar­xilaisuudelle tie­teellisenä menetel­mänä”. Hä­nen mu­kaansa mar­xismin oli määrä olla laitoksen vallitse­vana periaatteena, ja sellai­sena se py­syi­kin.

Aluksi laitos noudatti varsin sovin­naista linjaa, mutta vuonna 1930 laitos sai uuden joh­tajan ni­meltä Max Hork­heimer, joka edusti hyvin toi­senlaista nä­kemystä. Hän oli mitä suurim­missa määrin mar­xismin luo­pio. Frank­furtin koulu­kunnan luo­jat ja kehit­tä­jät olivat marxis­min luopioita. Ajattelultaan he olivat kyllä hy­vin marxilaisia, mutta he olivat käy­tännössä vailla puolu­etta. Mos­kova kat­soi heidän te­kosiaan ja sanoi: ”Hei, te ette kuulu jouk­koomme, emmekä me anna teille siunaus­tamme.”

Horkheime­rin perus­tava harha­oppisuus il­meni siinä, että hän oli hyvin kiin­nostunut Freu­dista, ja avaimena marxismin soveltami­sessa talou­desta kult­tuuriin toi­mikin juuri freudilai­suus. Martin Jay, joka on hyvin myö­tämielinen Frankfurtin koulukuntaa kohtaan, kirjoit­taa: ”Jos voidaan sanoa, että historiansa varhaisvuo­sina lai­tos oli keskittynyt analysoi­maan ensi sijassa por­varillisen yh­teiskunnan sosioeko­nomista ala­ra­kennet­ta, vuodesta 1930 lähtien sen ensisijai­sena kiin­nostuksen kohteena oli kult­tuurinen ylä­raken­ne. Itse asi­assa kriittinen teoria ky­seen­alaisti perinteisen marxilaisen kaavan näi­den välises­tä suh­teesta.”

Kaikki mitä olemme kuulleet tänä aa­muna – ra­dikaali femi­nismi, nais- ja queer- ja mus­tien tut­kimuksen laitokset – kaikki nämä ovat edellä maini­tun kriittisen teorian haa­roja. Frank­furtin koulu­kunnan kes­keinen luo­mus 1930-luvulla oli juuri tämä kriittiseksi teoriaksi kutsuttu lä­hestymis­tapa, johon otettiin ai­neksia niin marxis­mista kuin freudi­laisuudesta­kin. Termi ”kriittinen teoria” on varsin nok­kela, sillä jos kysy­tään, mistä tässä teoriassa on kysymys, vastaus on, että sii­nä on ky­symys kri­tisoimisesta. Teoriana on, että länsi­mainen kult­tuuri ja kapi­talistinen jär­jestelmä voidaan ro­mahduttaa kritisoimalla, esittämättä tilalle mitään vaihtoehtoa. He kieltäy­tyivät avoi­mesti vaih­to­ehtojen esittämi­sestä väit­täen, että sitä ei voida tehdä, koska emme pysty kuvitte­le­maan, miltä vapaa yh­teiskunta (hei­dän määritel­mänsä va­paasta yh­teiskun­nasta) näyt­täi­si. Emme voi miten­kään kuvi­tella sitä niin kauan kuin elämme, ku­ten Freud asian olisi ilmais­sut, repression alla – kapi­talis­tisen talousjärjes­telmän tu­kahdutta­mina. Kriitti­sessä teo­ri­assa kysy­mys on siis yksinker­tai­sesti kriti­soimises­ta. Se vaa­tii mahdolli­simman tu­hoisaa kri­tiikkiä kaikin mahdollisin keinoin ta­voitteena nykyisen järjestyksen romah­dut­tami­nen. Kun kuu­lemme fe­minis­teiltä, että koko yhteiskun­ta on olemassa vain naisten alistami­seksi ja niin pois­päin, niin tä­mänkal­tainen kri­tiikki on joh­det­tu juuri kriittisestä teori­asta. Tämä kaikki on lähtöisin 1930-luvulta eikä 1960-luvulta.

Muita noihin aikoihin Frankfur­tin koulukun­taan mukaan tul­leita avainjäseniä olivat Theo­dor Adorno sekä Erich Fromm ja Herbert Marcuse. Kaksi vii­meksi mai­nittua toivat po­liitti­seen kor­rektiu­teen erään hyvin kes­keisen ele­mentin: sek­suaa­lisuu­den. Mar­cuse erito­ten vaati omissa kir­joituksissaan yhteiskun­nalta ”poly­morfista perversi­oita”, joka oli hänen vi­sionsa siitä tulevaisuu­den maail­masta, jonka he halusivat luoda. Hän oli julkaissut jo en­nen 1930-lukua joitakin ääri­kirjoituksia seksuaalisen va­pautumi­sen tar­peesta, mutta sama ajattelu­tapa läpäisi käy­tännössä koko laitok­sen. Useim­mat poliitti­sen korrek­tiuden ai­neksista oli­vat siis ole­massa jo varhaisella 1930-lu­vulla. Fromm puolestaan ko­rosti, että maskuliini­suus ja fe­miniini­syys eivät hei­jasta pe­rimmäisiä suku­puolten välisiä eroja, kuten ro­mantikot oli­vat aja­tel­leet, vaan ne on johdettu eroista elä­mäntoimin­noissa, jotka määräytyvät osit­tain sosi­aalisesti. Su­kupuoli on ra­ken­nelma; sukupuolten erot ovat ra­kennelma.

Toisena esi­merkkinä voidaan mainita ym­päristön­suojelun ko­rostaminen. ”Mate­ria­lismi ai­na Hobbesista asti on joh­ta­nut mani­puloivaan, hallitse­vaan suhtautumi­seen luon­toa koh­taan”, kirjoitti Hork­heimer vuonna 1933 teoksessaan Ma­terialis­mus und Moral. Jayn mu­kaan ”siitä, että ihminen dominoi luontoa, oli tuleva Frankfurtin koulu­kunnan kes­keinen teema lähi­vuosina”. ”Horkheime­rin vastus­tava asenne työn fe­ti­sointiin (tässä he sel­västi poik­keavat oi­kea­oppi­sesta mar­xilaisuudesta) ilmaisi hä­nen mate­rialisminsa toista ulot­tuvuutta, vaati­musta inhimilliseen sensuaalisen on­nellisuu­teen.” Yh­dessä terä­vimmistä es­seistään ”Egoism and the Move­ment for Eman­cipa­tion”, joka on kir­joi­tettu vuonna 1936, Hork­heimer “kä­sitteli porva­rilliselle kult­tuurille omi­naista viha­mieli­syyttä hen­kilökoh­taista mie­li­hyvää koh­taan” ja viit­tasi myön­teisesti mar­kiisi de Sa­deen, koska tämä ”pro­testoi… aske­tismia vastaan kor­keamman moraalin ni­missä”.

Kuinka tämä kaikki on päätynyt tänne? Kuinka se on päätynyt yli­opis­toihimme ja vieläpä jo­kapäiväiseen elämäämme? Frankfurtin koulukunnan jäse­net oli­vat marxilai­sia, minkä li­säk­si joka ainoa heistä oli juu­talai­nen. Vuonna 1933 natsit nousivat val­taan Sak­sassa, eikä ollut yllä­tys, että he sul­kivat yhteis­kuntatietei­den laitok­sen ja sen jäsenet jou­tuivat pake­ne­maan. He pakeni­vat New York Ci­tyyn, jonne laitos perus­tettiin uu­delleen vuonna 1933 Co­lumbian yliopiston avustuk­sella. Sen myötä laitoksen jä­senet, ol­koonkin että monet heistä jat­koivat kir­joittamista saksaksi, al­koivat vähi­tellen 1930-luvun aikana ottaa tuhoa­van kritiik­kinsä koh­teeksi sak­salaisen yh­teiskun­nan si­jaan ame­rikkalaisen yhteiskun­nan sen eri puolineen. Toinen tär­keä siirtymä tapahtui so­dan alettua. Osa heistä siirtyi val­tion palveluk­seen. Näin teki muun muassa Her­bert Mar­cuse, josta tuli avain­hahmo OSS:ssä (CIA:n edel­täjässä). Osa taas, mu­kaan lukien Hork­heimer ja Adorno, muutti Hol­lywoodiin.

Tällä poliitti­sen korrek­tiuden syn­tyhistorialla ei välttä­mättä olisi tänä päivänä kovin suurta merkitystä meille ilman kahta myö­hempää ta­pahtumaa. Toi­nen oli 1960-luvun puolessa vä­lissä ta­pah­tunut opis­kelija­kapina, jonka liik­keelle pane­vana voi­mana toimi pitkälti kut­suntojen ja Vietnamin so­dan vas­tustaminen. Opiskelija­kapinoitsijat tarvitsivat kuiten­kin jonkin teo­rian tuek­seen. He ei­vät voineet vain sanoa: ”Emme, hemmetti soikoon, lähde min­nekään!” He tar­vitsi­vat jonkinlaisen teoreettisen perustelun tuekseen. Hyvin harva heistä oli kiinnostu­nut kahlaamaan läpi Das Ka­pitalia. Klas­sinen, talou­dellinen mar­xismi ei ole kevyttä luetta­vaa, ja useimmat 60-luvun ra­dikaa­leista eivät olleet kovin syvälli­siä. Hei­dän onnekseen ja maamme epäonneksi Herbert Marcuse jäi Amerikkaan laitok­sen muutet­tua so­dan pää­tyt­tyä takai­sin Frankfur­tiin. Siinä missä herra Adorno [Saksassa] tyrmistyi opiskelija­ka­pinan puh­jettua ja kut­sui poliisit pi­dättämään luokkaansa tulleet ka­pi­noitsijat, tänne [Ame­rik­kaan] jää­nyt Herbert Marcuse näki 60-lu­vun opiske­lija­kapinan suurena mahdolli­suutena – mahdolli­suutena muodostaa Frankfurtin koulukunnan työstä teoria Yh­dysvaltain uus­va­sem­mistolle.

Yksi Marcu­sen kirjoista toimi avain­teoksena, ja siitä tuli käy­tännössä SDS:n ja 60-luvun opis­kelijaka­pinallisten raa­mattu. Tuo kirja oli nimeltään Eros and Ci­vilization. (Kirjan alaot­sikkona on A Philosophi­cal Inquiry into Freud, mutta sen viiteke­hys on marxilai­nen, vaikka Marcuse ko­vasti vähät­teleekin sitä.) Mar­cuse väitti siinä, että kapitalisti­sen järjes­tel­män yti­menä on repressio, joka aikaan­saa Freudin kuvai­leman henkilön kaikkine kompleksei­neen ja neu­roosei­neen, koska tämän seksuaali­set vaistot ovat patoutuneet. Jos vain voimme tu­hota tämän olemassa olevan tu­kahdutta­van järjestelmän, voimme kuvi­tella mie­lessäm­me tulevai­suu­den, jossa vapau­tamme erok­sen, vapau­tamme libi­don, ja meillä on polymor­fi­sen perver­sion maa­ilma, jossa voimme ”to­teut­taa itse­ämme”. Muu­ten, tuossa maa­ilmassa ei ole enää työtä vaan ainoastaan leikkiä. Kuinka suu­renmoinen sanoma 60-luvun radi­kaaleille! He olivat opis­kelijoita, suur­ten ikä­luokkien kasvatteja, joiden ei koskaan tar­vinnut olla huo­lissaan mistään muusta kuin siitä, että he saavat lo­pulta työtä. Ja nyt sit­ten tässä oli tämä tyyppi, joka kirjoitti hel­pos­ti ymmärret­tävää teks­tiä, ei vaati­nut heitä lu­kemaan pak­suja marxi­laisia teoksia ja ker­toi heille kaik­kea, mitä he halu­sivat kuulla, ku­ten: ”Tehkää vain omaa juttuanne… Jos se tun­tuu hyvältä, teh­kää sitä… Teidän ei koskaan tar­vitse mennä töihin…” Muuten ni­menomaan Marcuse loi il­ma­uksen ”Make love, not war.” Pala­tak­semme kam­puksilla val­litsevaan ti­lantee­seen Mar­cuse määritteli ”vapautta­van suvait­sevaisuuden” suvaitse­matto­muu­deksi kaik­kea oikealta tu­levaa koh­taan ja su­vait­sevai­suu­deksi kaik­kea vasem­malta tule­vaa kohtaan. Mar­cuse liit­tyi Frankfur­tin koulu­kuntaan vuonna 1932, joten kaikki tämä juontaa juu­rensa 1930-luvulle.

Yhteenve­tona voimme to­deta, että nykypäivän Amerikka on suurim­massa ja va­kavimmassa muutospyör­teessä histo­riansa ai­kana. Meistä on tulossa ideologinen valtio – val­tio, jolla on virallinen ideologia, jonka nou­dattamista valtiovalta val­voo. ”Vi­harikosten” tapauk­sissa meillä on nyt ihmisiä kär­simässä van­keusrangais­tuksia poliit­tisten aja­tustensa vuoksi, ja kongressi on laajenta­massa enti­sestään tuota kate­goriaa. Posi­tiivinen syr­jintä on osa sitä. Terrori jokaista po­liittisesta kor­rektiu­desta poik­keavaa toi­sinajattelijaa kohtaan kam­puk­silla on osa sitä. Se on täs­mäl­leen sama asia, jonka olemme nähneet ta­pahtuneen Ve­nä­jällä, Saksassa, Italiassa ja Kii­nassa, ja nyt se on tulossa tänne. Emme tun­nista sitä, koska kut­summe sitä poliitti­seksi korrektiu­deksi ja nau­ramme sille. Olen tänään ha­lunnut ko­ros­taa, että se ei ole lainkaan hauskaa. Se on täällä. Se kasvaa ja lo­pulta tu­hoaa, sillä se pyrkii tu­hoamaan kai­ken, minkä olemme määritel­leet omaksi va­paudek­semme ja kulttuurik­semme.

Bill Whittlen, tunnetun konserva­tiivisen kommentaattorin, video sa­mas­ta aihe­piiristä. Ks. myös hänen esitelmänsä vuo­delta 2011.

Mainokset