Poliittisen korrektiuden synty

William S. Lindin dokumentti poliittisen korrektiuden syntyhistoriasta

Tämän artik­kelin lopussa on vapaa käännös po­liittisen kor­rektiuden alkuperää käsittele­västä pu­heesta, jonka eri muunnelmia William S. Lind on pitä­nyt Accuracy in Acade­mia -konfe­rensseissa Yhdysval­loissa 1990-luvulla. On ilmeistä, että Lind hieman oikoo mutkia tehdäk­seen selväksi vies­tinsä, jonka yhdysvalta­laisvasem­misto on leiman­nut ”sala­liittoteori­aksi”. On joka tapauksessa selvää, että nyky­päi­vän po­liittinen kor­rektius ja monikultu­rismi edus­tavat kult­tuurimar­xismia ja si­ten pohjim­miltaan sa­manlaista maail­man­katsomusta kuin perin­teinen so­sioekonomi­nen mar­xismi, ja niinpä, ku­ten Lind to­teaa, näillä ideologioilla onkin selvät yhtäläisyy­tensä: totali­ta­rismi, joka edellyttää totuuden kiel­tämistä utopistisen ideologian nimissä, yh­den tekijän selitys­malliin perustuva histo­riankä­sitys, en­nalta määri­tellyt uh­rien ja syyllisten stereo­tyyp­pi­set ryh­mät, ana­lyysimene­telmä, joka tuottaa halu­tut, ideolo­gian mukai­set vastauk­set ja tur­vautuminen pak­kolunas­tukseen. Mai­nitta­koon, että Lindin mai­nitsemien kiintiöiden asettamisen ja positiivi­sen dis­kri­minoinnin li­säksi pak­ko­lunastus ilmenee yhä enene­vissä määrin toi­sinajatteli­joi­den sa­nanvapau­den rajoit­tami­sena ja median ja viihdeteolli­suuden val­jastamisena va­semmis­tolaisen propagan­dan ää­nitor­veksi.

Yksi kiinnos­tavimmista Lindin huo­mioista liit­tyy siihen, kuinka sek­­su­aa­li­sen va­pau­tu­mi­­sen idea on kulttuuri­marxismin näkökul­masta sa­manlaista taistelua sor­to­jär­jes­­tys­tä edus­tavaa län­si­maista por­varillista elämän­tapaa vastaan kuin perintei­sen marxis­min ku­vaama työväen­­luo­kan taistelu porvaristoa vas­taan. Va­semmistolai­sessa ajat­telussa pe­rinteistä län­simaista elämäntapaa ei siis nähdä syyl­liseksi ainoastaan paikalliselle ja globaalille yhteiskun­nalli­selle epäoikeu­den­mukai­suu­delle vaan myös sille, että – freudilaisen vii­tekehyk­sen nä­kö­kulmasta – se tukahdut­taa yksilön oikeutta to­teuttaa va­paasti omaa seksuaali­suuttaan, ja siksi se ansaitsee tulla tuhotuksi.

Marxismi edustaa ma­terialistis-ni­hilis­tistä, syy-seuraus­suhteen hyl­käävää maa­il­man­kat­­so­­mus­ta, jonka mukaan pohjim­mil­taan millään ei ole mitään väliä, joten seu­rauk­sis­ta piit­­taamatta on vain oi­keudenmu­kaista anas­taa parem­piosais­ten omaisuus omaan käyt­töön ja tu­hota länsi­maisen elä­män­­tavan ja kult­tuurin ins­ti­tuutiot, jotka estävät seksu­aalisen ja muun henkilökoh­taisen aisti­nau­­tinnon maksi­moin­tia. Pa­han­suopuus ja kateus hy­väosai­sia kohtaan sekä itsekes­kei­nen, seu­rauk­sista piit­taama­ton nautinnon­halu muo­dosta­vat marxismin psykologisen profiilin yti­men ja liik­keelle pa­ne­van voiman.

Marxismin näkökul­masta pa­hoja ihmisiä ja instituu­tiota ovat ne, jotka es­tävät tois­ten omai­suuden anastamista it­selle ja oman he­donistisen nautinnon maksimoin­tia, ja hy­viä ovat ne, jotka edesaut­ta­vat sitä. Eri­tyisen hyviä ovat ne ih­miset, jotka ”tiedostavat” syyl­listen ihmisten ja instituutioi­den uhri­ryhmiin kohdistamat ”epä­oi­keu­­den­mu­kai­suu­det” ja jotka niiden pois­tamiseksi pyrkivät muuttamaan maa­ilmaa – eli tu­hoamaan syylli­sinä pi­detyt ihmi­set ja insti­tuu­tiot. Ni­menomaan tu­hoamis­vimma, joka on lähtöisin pahan­suopuudesta parem­piosaisia kohtaan, on yksi sil­miin­pis­tä­vä lisä­piirre, joka yhdistää so­sioe­ko­no­mista ja kult­tuurimar­xismia. Mar­xistille on ensiarvoisen tär­keää py­syä ideolo­gian mu­kais­­ten ”hyvien” ihmisten joukossa ja osoittaa muille oma ”tiedosta­vuutensa”. Niinpä ideologia on tärkeäm­pää kuin totuus ja aito myö­tä­tunto toisten kärsi­mystä koh­taan, ja siksi mar­xisti ei ole halukas osallistu­maan fakta­pohjaiseen ratio­naali­seen argu­mentaatioon, vaan hän haluaa tu­hota vastus­tajansa hen­kilönä esi­mer­kiksi lei­maa­malla tämän rasis­tiksi, fasis­tiksi, kiihkoi­lijaksi tai se­ko­pääksi, es­tämällä tä­män sanan- ja ko­koon­tumisvapa­utta, tu­hoamalla tämän omai­suut­ta, va­hingoitta­malla tämän toi­meentu­loa ja uh­kaamalla tätä ja tä­män läheisiä väkivallalla tai turvau­tumalla suo­ranaiseen fyysiseen väkivaltaan tätä koh­taan. (Lue myös Utopia ja sen toteuttajat.)

Väkinäisesti hymyilevä Mikkeline Liv-Rask Hellensten, tanskalainen äärivasemmistolainen kiih­koi­li­ja, lankeaa Tanskan tv:n virit­tä­mään ansaan ja saa maistaa omaa lää­ket­tään.

Poliittisen korrektiuden synty

Bill Lind

Mistä tämä kaikki, mistä olemme tänä aa­muna kuul­leet, – uhri­feminismi, homo­sek­su­­aa­lien oike­uk­sia ajava liike, ti­las­tojen peu­kalointi, his­torian uu­delleenkir­joitus ja va­lehtelu – on saaneet al­kunsa? En­sim­mäistä kertaa histo­riamme ai­kana ame­rikkalaiset saavat olla pe­loissaan puheidensa, kirjoi­tus­tensa ja aja­tustensa joh­dosta. He joutuvat pelkää­mään, että he eivät käytä vää­rää sanaa – sa­naa, joka on ju­listettu loukkaavaksi tai tahdit­tomaksi, ra­sis­tiseksi, seksisti­seksi tai homofo­biseksi.

Olemme eri­tyisesti tällä vuosi­sadalla [1900-lu­vulla] näh­neet muita maita, joissa tämä sama on tapahtu­nut. Olemme aina suhtau­tuneet niihin säälin- ja – rehellisesti sanottuna – hie­man hu­vittuneisuu­densekaisin tuntein, koska olemme ih­me­telleet, kuinka jot­kut voivat an­taa asioiden ke­hittyä siihen pisteeseen, että heidän täytyy olla peloissaan siitä, mitä he sanovat. Nyt kuitenkin meillä itsel­lämme on sama tilanne tässä maassa, en­sisijaisesti yli­opisto­kampuksilla, mutta se on leviämässä koko yhteis­kun­taan. Mistä se tu­lee? Mistä siinä on ky­symys?

Kutsumme sitä poliitti­seksi korrek­tiudeksi. Tämä nimi oli alun pe­rin jonkinlai­nen vitsi eräässä sar­jakuvassa, ja meillä on vieläkin ta­pana suh­tautua siihen vain puoli­vakavasti. To­siasiassa se on kui­tenkin tap­pavan va­kava asia. Se on vuosi­sa­tamme suuri sairaus, joka on jättänyt jälkeensä kymmeniä miljoonia kuolleita Eu­roopassa, Venäjällä, Kiinassa ja muualla maailmassa. Se on ideo­loginen sai­raus. Poliit­tinen korrek­tius ei ole hauskaa vaan tappa­van vakavaa.

Jos tarkas­telemme poliittista korrektiutta analyytti­sesti ja his­torian näkö­kulmasta, ym­mär­rämme no­peasti, mistä siinä täs­mälleen ot­taen on ky­symys. Po­liittinen kor­rektius on kult­tuuri­marxismia. Se on marxis­mia, joka on siir­retty talou­den piiristä kulttuurin pii­riin. Sen juuret eivät suinkaan juon­nu 60-lukuun, hip­peihin ja rauhanliik­keeseen, vaan en­simmäi­seen maailmanso­taan. Jos ver­taamme poliittisen kor­rektiuden perusväit­tämiä klassi­sen marxis­min teesei­hin, huo­maamme niiden selvät yh­täläisyy­det.

Ensinnäkin molemmat ovat to­tali­taarisia jär­jestelmiä. Poliitti­sen korrektiuden totalitarismi ei ilmene missään niin selvästi kuin yliopisto­kampuksilla. Mo­net niistä ovat tätä ny­kyä mu­ratin peittämiä pikku poh­jois­koreoita, joissa opis­kelija tai opettaja huomaa äk­kiä joutu­van­sa kurinpito­menettelyn kohteeksi, jos hän us­kaltaa ylit­tää gender-fe­ministien, ho­mo­seksu­aalien oike­uksien aja­jien, paikal­listen mus­tien tai la­ti­noiden ryh­mien tai kei­den hyvänsä muiden, po­liittisessa korrektiu­dessa py­hi­myksiksi ju­listettujen ”uhriryh­mien” aset­tamat rajat. Yliopiston oman pikku oikeusjärjes­telmän puit­teissa he saavat osak­seen muo­dollisen syytteen, sala­myhkäi­sen ja mieli­valtaisen oi­keuden­käynnin ja rangaistuk­sen. Tässä on esi­makua siitä, mil­laista tule­vaisuutta poliitti­sen korrektiuden kannatta­jat haluavat koko kan­sa­kunnalle.

Itse asiassa kaikki ideo­logiat ovat totalitaarisia, koska ideo­logiassa (huomaut­taisin, että konserva­tismi oikein ymmärret­tynä ei ole ideologia) aina otetaan lähtökoh­daksi jo­kin filo­sofia, ku­ten esimer­kiksi ”kult­tuurimme koko historia on naisiin kohdistuvan sorron histo­riaa”, ja sit­ten väite­tään, että sen pohjalta tiettyjen asi­oiden on ol­tava totta. Koska todelli­suus ei vastaa tätä, to­delli­suus on kiellettävä. Niinpä histo­riamme to­dellisuuden tunnusta­mi­sesta on tul­tava kiellet­tyä ja ihmi­set on pako­tettava elä­mään val­heessa. Koska ihmi­set ovat luonnos­taan haluttomia elämään val­heessa, he tietenkin käyttävät korviaan ja silmi­ään ja sanovat: “Hetkinen sentään! Ei­hän tuo ole totta! Näen sen omin sil­min!” Niinpä val­tiovalta on valjastettava vaatimaan val­heessa elämistä, ja tämän vuoksi ideologia johtaa aina to­talitaari­seen valti­oon.

Toiseksi po­liittisen kor­rektiu­den kulttuuri­marxismi käyttää ta­loudellisen marxismin tavoin histo­rianselityk­sessään yh­den tekijän mallia. Ta­loudellinen marxismi se­littää, että koko his­toria määrittyy tuotantovä­lineiden omistuksen pohjalta. Kulttuuri­marxismi, jota po­liitti­nen korrek­tius edustaa, väittää vas­taavasti, että koko historia määrittyy vallan poh­jalta – sen pohjalta, mikä rotu-, suku­puoli- tai muu ryhmä on valta-ase­massa suh­teessa toisiin ryh­miin. Millään muulla ei ole vä­liä. Kaikki kirjallisuus on todel­lakin vain sitä. Kaikessa, mitä mennei­syy­dessä on ta­pahtu­nut, on kysymys vain siitä.

Kolmanneksi aivan kuten klas­sisessa, taloudelli­sessa mar­xismissa tie­tyt ryhmät – työläi­set ja talonpojat – on ennalta määritelty hyviksi ja toiset ryh­mät – porva­rit ja pää­oman omis­tajat – pa­hoiksi, poliit­tisen korrek­tiuden kult­tuurimar­xis­missa tie­tyt ryhmät ovat hyviä ja toiset pa­hoja. Hyviä ovat femi­nistinaiset (ja vain fe­minis­tinaiset; muita nai­sia ei notee­rata ole­massa ole­viksi), mus­tat, latinot ja homoseksu­aalit. Nämä ryhmät on määri­telty ”uh­reiksi” ja siten auto­maatti­sesti hyviksi riip­pumatta siitä, mitä niiden edus­ta­jat te­ke­vät. Val­kois­ten miesten ryhmä on puolestaan määritelty auto­maatti­sesti pahak­si, ja se vas­taa siten ta­loudellisen marxis­min porvaristoa.

Neljänneksi niin talou­dellinen kuin kulttuuri­marxismikin tur­vautuu pakkolunas­tukseen. Kun kommunistit, klassiset marxistit, nousivat val­taan Ve­nä­jällä, he pak­kolunastivat porvareilta näiden omaisuu­den. Vastaavasti kulttuuri­mar­xistien vallattua yli­opistokam­puksen he teke­vät pak­kolunas­tuk­sia sisäänot­tokiintiöiden kaltaisten asioiden avulla. Kun valkoiselta opis­kelijalta, jolla on pa­rempi todis­tus, evätään pääsy yli­opistoon sellaisen mustan tai lati­non hy­väksi, jolla on huo­nompi todis­tus, ky­seessä on opiskelu­paikan pak­kolunastus valkoi­selta opiske­lijalta. Nyky-yhteis­kunnassa harjoitettava positiivinen diskri­minointi on pakkolunas­tusjärjes­telmä. Jos val­koisten omistuk­sessa oleva yhtiö ei saa jotain sopi­musta vain siksi, että se on varattu vaikkapa la­tinoi­den tai naisten omistamalle yhtiölle, kyse on pakko­lunas­tuk­sesta. Pak­kolunastus on siis kes­keinen vä­line marxis­min mo­lem­missa muo­doissa.

Lopuksi molemmilla on ana­lyysimene­telmä, joka auto­maatti­sesti antaa halutut vas­taukset. Klassisille marxilaisille se on mar­xilainen ta­loustiede. Kulttuuri­marxilaisille se on de­kon­struktio. De­konstrukti­ossa voidaan periaat­teessa ottaa tarkastele­vaksi mikä hyvänsä teksti, pois­taa siitä kaikki merki­tys ja aset­taa tilalle mikä hy­vänsä ha­luttu merki­tys. Niinpä esimer­kiksi saamme tie­tää, että Shake­spearen tuo­tannossa kokonaisuu­dessaan on kysymys nais­ten sor­tami­sesta tai että Raama­tussa on to­siasiassa ky­symys ro­dusta ja su­kupuolesta. Kai­kista näistä teks­teistä tulee yksinkertai­sesti jyviä myllyyn, joka todis­taa, että ”koko histori­assa on ky­symys siitä, millä ryhmällä on valta suh­teessa toisiin ryh­miin”. Niin­pä yh­täläisyy­det ovat hyvin selvät van­hasta Neu­vostoliitosta tutun klassi­sen marxis­min ja nyky­päivän po­liittisen kor­rektiuden edus­taman kulttuuri­marxismin vä­lillä.

Nämä yhtä­läisyydet ei­vät kui­ten­kaan ole il­mestyneet sat­tumalta. Ne eivät ole ilmaantu­neet tyh­jästä. Poliit­tisella kor­rektiudella on nimittäin histo­ria, joka on paljon pi­tempi kuin monet olet­tavat ja josta ovat tietoisia vain harvat asiaan vih­kiytyneet tutkijat. Ku­ten tote­sin, tuo historia juontaa juu­rensa en­simmäiseen maail­manso­taan, kuten monet muutkin nyky-yhteis­kun­taamme ja -kulttuuri­amme tu­hoavat pa­tologiat.

"Kapistalistisen järjestelmän pyramidi"

Marxilainen teoria väitti, että kun yleiseuroop­palainen sota tulee (kuten se sit­ten tulikin vuonna 1914), työ­väenluokka kaikkialla Eu­roopassa nousee ka­pinaan ja suistaa val­lasta oman maansa por­varihallituk­sen, koska työläisillä on enemmän yhteistä kes­kenään yli kan­sallis­ten rajojen kuin heillä on yh­teistä oman maansa por­variston ja hallitse­van luo­kan kanssa. No, vuosi 1914 tuli, mutta näin ei käy­nytkään. Läpi Euroo­pan työläi­set kokosi­vat joukkonsa oman kan­sallisen lip­punsa alle ja marssivat innoissaan taistele­maan toisiaan vas­taan. Saksan kei­sari pais­kasi kättä marxilai­sen sosiaalide­mokraatti­sen puolu­een johta­jien kanssa ja sanoi, että nyt ei ole puolueita, on vain sak­salaisia. Sama tapah­tui jokai­sessa Eu­roopan maassa, jo­ten jotain meni vi­kaan.

Marxilaiset tiesivät, että aina­kaan vika ei voi­nut olla teo­ri­assa. Lo­pulta vuonna 1917 Ve­nä­jällä ta­pahtui mar­xilainen val­lankumous ja vaikutti siltä, että teoria toimii, mutta sitten val­lanku­mous pysäh­tyi. Se ei le­vinnyt ja, kun heti so­dan jäl­keen esimerkiksi spartakistit Berlii­nissä, Béla Kunin hallitus Un­karissa ja Münche­nin neu­vosto yrittivät sitä, se ei saanut taak­seen työläisten kanna­tusta.

Niinpä mar­xilaisilla oli on­gelma, ja kaksi marxi­laista teo­reetikkoa, Antonio Gramsci Ita­liassa ja Georg Lukács Un­ka­rissa, ryh­tyivät rat­komaan sitä. Gramsci sa­noi, että työläiset ei­vät ymmärrä todellisia luok­kaint­ressejään marxismin mää­rittele­mässä mie­lessä ennen kuin he va­pautuvat länsimai­sesta kult­tuurista ja erityisesti kristinus­kosta. Hä­nen mu­kaansa kult­tuuri ja us­konto so­kai­sevat työläi­siä näke­mästä omia todellisia luokkaint­res­sejään. Lukács, jota pidet­tiin etevimpänä marxilaisena teo­reetik­kona heti Marxin it­sensä jäl­keen, kysyi vuonna 1919: ”Kuka pelastaa meidät län­si­maiselta sivilisaatiolta?” Hän myös väitti, että suurena es­teenä mar­xilaisen pa­ratiisin luo­miselle on kulttuuri: itse länsi­mainen sivili­saatio.

Lukácsille aukeni mah­dollisuus to­teuttaa aja­tuksiaan käytän­nössä. Kun bolše­vikki Béla Ku­nin halli­tus perustet­tiin Unka­riin vuonna 1919, Lukác­sista tuli kulttuuriasi­oiden vara­ko­mis­saari ja hän toi ensi töik­seen seksuaali­kasvatuksen Un­karin kouluihin. Tämä var­misti sen, että työläi­set eivät tu­ke­neet Béla Kunin halli­tusta, sillä unkarilaiset, niin työläiset kuin kaik­ki muutkin, ot­tivat uudis­tuksen vas­taan tyrmis­tyneinä. Joka tapauksessa hän ehti luoda tämän yh­teyden, jota monet meistä vielä nykyäänkin hämmäste­levät ja pitä­vät ”uu­tena juttuna”.

Vuonna 1923 Sak­sassa perus­tettiin aja­tushautomo, joka otti teh­täväkseen marxismin so­vel­tami­sen talouden piiristä kult­tuurin piiriin ja joka 1930-luvun lop­puun men­nessä loi käy­tän­nössä nykypäivän poliittisen korrektiuden perustan. Kaikki sai al­kunsa siitä, kun Felix Weil, saksa­laisen kaup­piasmil­jonää­rin hy­vin varakas poika, ryhtyi marxilaiseksi ja hänellä oli paljon rahaa käytettävä­nään. Häntä häiritsi mar­xilaisten ha­jaannus, jo­ten hän ra­hoitti ta­pah­tuman, jonka nimi oli ”En­sim­mäinen marxilainen työ­viikko”. Sinne hän kut­sui Lukác­sin ja monia saksalaisia avainajatte­lijoita vii­koksi ratko­maan mar­xismin eri­mieli­syyk­siä.

Weil tuumi: “Tarvit­semme aja­tushauto­mon.” (Wa­shington on täynnä aja­tushauto­moita, ja pi­dämme niitä hyvin mo­der­neina, mutta itse asiassa niitä on ollut jo pitkään.) Niinpä hän antoi rahoi­tuksen Frankfurtin yliopiston yhteyteen vuonna 1923 perustetulle laitok­selle, jonka alun perin oli määrä olla nimeltään marxismin insti­tuutti. Mutta hank­keen ta­kana vaikuttaneet henkilöt päätyivät siihen, että heille ei ollut eduksi esiin­tyä avoimen mar­xilai­sina. Kaikkein vä­hiten poliit­tisen korrek­tiuden edus­tajat halua­vat ihmisten oivalta­van, että poliitti­nen korrek­tius on mar­xismia. Niinpä insti­tuutti pää­tettiin ni­metä yhteis­kuntatie­tei­den tutki­muslaitok­seksi.

Weil asetti hyvin sel­keän tavoit­teen tutki­muslaitok­selle, jonka edustajia ja lähestymis­tapaa alet­tiin pian epämuodol­lisesti kutsua Frankfurtin kou­lukun­naksi. Vuonna 1971 hän kirjoitti Mar­tin Jayl­le, joka on kir­joittanut yh­den keskei­sistä Frank­furtin koulu­kunnan his­toriaa käsit­televistä te­oksista: ”Ha­lusin laitok­sen tulevan tun­netuksi ja jopa kuului­saksi sen panoksesta marxilai­suu­delle.” Siinä hän todella­kin onnistui. Martin Jayn mukaan lai­toksen en­simmäinen johta­ja Carl Grünberg, itävaltalai­nen talous­tieteilijä, päätti ava­jais­puheensa “ilmaise­malla selke­ästi henkilö­kohtai­sen uskolli­suu­tensa mar­xilaisuudelle tie­teellisenä menetel­mänä”. Hä­nen mu­kaansa mar­xismin oli määrä olla laitoksen vallitse­vana periaatteena, ja sellai­sena se py­syi­kin.

Aluksi laitos noudatti varsin sovin­naista linjaa, mutta vuonna 1930 laitos sai uuden joh­tajan ni­meltä Max Hork­heimer, joka edusti hyvin toi­senlaista nä­kemystä. Hän oli mitä suurim­missa määrin mar­xismin luo­pio. Frank­furtin koulu­kunnan luo­jat ja kehit­tä­jät olivat marxis­min luopioita. Ajattelultaan he olivat kyllä hy­vin marxilaisia, mutta he olivat käy­tännössä vailla puolu­etta. Mos­kova kat­soi heidän te­kosiaan ja sanoi: ”Hei, te ette kuulu jouk­koomme, emmekä me anna teille siunaus­tamme.”

Horkheime­rin perus­tava harha­oppisuus il­meni siinä, että hän oli hyvin kiin­nostunut Freu­dista, ja avaimena marxismin soveltami­sessa talou­desta kult­tuuriin toi­mikin juuri freudilai­suus. Martin Jay, joka on hyvin myö­tämielinen Frankfurtin koulukuntaa kohtaan, kirjoit­taa: ”Jos voidaan sanoa, että historiansa varhaisvuo­sina lai­tos oli keskittynyt analysoi­maan ensi sijassa por­varillisen yh­teiskunnan sosioeko­nomista ala­ra­kennet­ta, vuodesta 1930 lähtien sen ensisijai­sena kiin­nostuksen kohteena oli kult­tuurinen ylä­raken­ne. Itse asi­assa kriittinen teoria ky­seen­alaisti perinteisen marxilaisen kaavan näi­den välises­tä suh­teesta.”

Kaikki mitä olemme kuulleet tänä aa­muna – ra­dikaali femi­nismi, nais- ja queer- ja mus­tien tut­kimuksen laitokset – kaikki nämä ovat edellä maini­tun kriittisen teorian haa­roja. Frank­furtin koulu­kunnan kes­keinen luo­mus 1930-luvulla oli juuri tämä kriittiseksi teoriaksi kutsuttu lä­hestymis­tapa, johon otettiin ai­neksia niin marxis­mista kuin freudi­laisuudesta­kin. Termi ”kriittinen teoria” on varsin nok­kela, sillä jos kysy­tään, mistä tässä teoriassa on kysymys, vastaus on, että sii­nä on ky­symys kri­tisoimisesta. Teoriana on, että länsi­mainen kult­tuuri ja kapi­talistinen jär­jestelmä voidaan ro­mahduttaa kritisoimalla, esittämättä tilalle mitään vaihtoehtoa. He kieltäy­tyivät avoi­mesti vaih­to­ehtojen esittämi­sestä väit­täen, että sitä ei voida tehdä, koska emme pysty kuvitte­le­maan, miltä vapaa yh­teiskunta (hei­dän määritel­mänsä va­paasta yh­teiskun­nasta) näyt­täi­si. Emme voi miten­kään kuvi­tella sitä niin kauan kuin elämme, ku­ten Freud asian olisi ilmais­sut, repression alla – kapi­talis­tisen talousjärjes­telmän tu­kahdutta­mina. Kriitti­sessä teo­ri­assa kysy­mys on siis yksinker­tai­sesti kriti­soimises­ta. Se vaa­tii mahdolli­simman tu­hoisaa kri­tiikkiä kaikin mahdollisin keinoin ta­voitteena nykyisen järjestyksen romah­dut­tami­nen. Kun kuu­lemme fe­minis­teiltä, että koko yhteiskun­ta on olemassa vain naisten alistami­seksi ja niin pois­päin, niin tä­mänkal­tainen kri­tiikki on joh­det­tu juuri kriittisestä teori­asta. Tämä kaikki on lähtöisin 1930-luvulta eikä 1960-luvulta.

Muita noihin aikoihin Frankfur­tin koulukun­taan mukaan tul­leita avainjäseniä olivat Theo­dor Adorno sekä Erich Fromm ja Herbert Marcuse. Kaksi vii­meksi mai­nittua toivat po­liitti­seen kor­rektiu­teen erään hyvin kes­keisen ele­mentin: sek­suaa­lisuu­den. Mar­cuse erito­ten vaati omissa kir­joituksissaan yhteiskun­nalta ”poly­morfista perversi­oita”, joka oli hänen vi­sionsa siitä tulevaisuu­den maail­masta, jonka he halusivat luoda. Hän oli julkaissut jo en­nen 1930-lukua joitakin ääri­kirjoituksia seksuaalisen va­pautumi­sen tar­peesta, mutta sama ajattelu­tapa läpäisi käy­tännössä koko laitok­sen. Useim­mat poliitti­sen korrek­tiuden ai­neksista oli­vat siis ole­massa jo varhaisella 1930-lu­vulla. Fromm puolestaan ko­rosti, että maskuliini­suus ja fe­miniini­syys eivät hei­jasta pe­rimmäisiä suku­puolten välisiä eroja, kuten ro­mantikot oli­vat aja­tel­leet, vaan ne on johdettu eroista elä­mäntoimin­noissa, jotka määräytyvät osit­tain sosi­aalisesti. Su­kupuoli on ra­ken­nelma; sukupuolten erot ovat ra­kennelma.

Toisena esi­merkkinä voidaan mainita ym­päristön­suojelun ko­rostaminen. ”Mate­ria­lismi ai­na Hobbesista asti on joh­ta­nut mani­puloivaan, hallitse­vaan suhtautumi­seen luon­toa koh­taan”, kirjoitti Hork­heimer vuonna 1933 teoksessaan Ma­terialis­mus und Moral. Jayn mu­kaan ”siitä, että ihminen dominoi luontoa, oli tuleva Frankfurtin koulu­kunnan kes­keinen teema lähi­vuosina”. ”Horkheime­rin vastus­tava asenne työn fe­ti­sointiin (tässä he sel­västi poik­keavat oi­kea­oppi­sesta mar­xilaisuudesta) ilmaisi hä­nen mate­rialisminsa toista ulot­tuvuutta, vaati­musta inhimilliseen sensuaalisen on­nellisuu­teen.” Yh­dessä terä­vimmistä es­seistään ”Egoism and the Move­ment for Eman­cipa­tion”, joka on kir­joi­tettu vuonna 1936, Hork­heimer “kä­sitteli porva­rilliselle kult­tuurille omi­naista viha­mieli­syyttä hen­kilökoh­taista mie­li­hyvää koh­taan” ja viit­tasi myön­teisesti mar­kiisi de Sa­deen, koska tämä ”pro­testoi… aske­tismia vastaan kor­keamman moraalin ni­missä”.

Kuinka tämä kaikki on päätynyt tänne? Kuinka se on päätynyt yli­opis­toihimme ja vieläpä jo­kapäiväiseen elämäämme? Frankfurtin koulukunnan jäse­net oli­vat marxilai­sia, minkä li­säk­si joka ainoa heistä oli juu­talai­nen. Vuonna 1933 natsit nousivat val­taan Sak­sassa, eikä ollut yllä­tys, että he sul­kivat yhteis­kuntatietei­den laitok­sen ja sen jäsenet jou­tuivat pake­ne­maan. He pakeni­vat New York Ci­tyyn, jonne laitos perus­tettiin uu­delleen vuonna 1933 Co­lumbian yliopiston avustuk­sella. Sen myötä laitoksen jä­senet, ol­koonkin että monet heistä jat­koivat kir­joittamista saksaksi, al­koivat vähi­tellen 1930-luvun aikana ottaa tuhoa­van kritiik­kinsä koh­teeksi sak­salaisen yh­teiskun­nan si­jaan ame­rikkalaisen yhteiskun­nan sen eri puolineen. Toinen tär­keä siirtymä tapahtui so­dan alettua. Osa heistä siirtyi val­tion palveluk­seen. Näin teki muun muassa Her­bert Mar­cuse, josta tuli avain­hahmo OSS:ssä (CIA:n edel­täjässä). Osa taas, mu­kaan lukien Hork­heimer ja Adorno, muutti Hol­lywoodiin.

Tällä poliitti­sen korrek­tiuden syn­tyhistorialla ei välttä­mättä olisi tänä päivänä kovin suurta merkitystä meille ilman kahta myö­hempää ta­pahtumaa. Toi­nen oli 1960-luvun puolessa vä­lissä ta­pah­tunut opis­kelija­kapina, jonka liik­keelle pane­vana voi­mana toimi pitkälti kut­suntojen ja Vietnamin so­dan vas­tustaminen. Opiskelija­kapinoitsijat tarvitsivat kuiten­kin jonkin teo­rian tuek­seen. He ei­vät voineet vain sanoa: ”Emme, hemmetti soikoon, lähde min­nekään!” He tar­vitsi­vat jonkinlaisen teoreettisen perustelun tuekseen. Hyvin harva heistä oli kiinnostu­nut kahlaamaan läpi Das Ka­pitalia. Klas­sinen, talou­dellinen mar­xismi ei ole kevyttä luetta­vaa, ja useimmat 60-luvun ra­dikaa­leista eivät olleet kovin syvälli­siä. Hei­dän onnekseen ja maamme epäonneksi Herbert Marcuse jäi Amerikkaan laitok­sen muutet­tua so­dan pää­tyt­tyä takai­sin Frankfur­tiin. Siinä missä herra Adorno [Saksassa] tyrmistyi opiskelija­ka­pinan puh­jettua ja kut­sui poliisit pi­dättämään luokkaansa tulleet ka­pi­noitsijat, tänne [Ame­rik­kaan] jää­nyt Herbert Marcuse näki 60-lu­vun opiske­lija­kapinan suurena mahdolli­suutena – mahdolli­suutena muodostaa Frankfurtin koulukunnan työstä teoria Yh­dysvaltain uus­va­sem­mistolle.

Yksi Marcu­sen kirjoista toimi avain­teoksena, ja siitä tuli käy­tännössä SDS:n ja 60-luvun opis­kelijaka­pinallisten raa­mattu. Tuo kirja oli nimeltään Eros and Ci­vilization. (Kirjan alaot­sikkona on A Philosophi­cal Inquiry into Freud, mutta sen viiteke­hys on marxilai­nen, vaikka Marcuse ko­vasti vähät­teleekin sitä.) Mar­cuse väitti siinä, että kapitalisti­sen järjes­tel­män yti­menä on repressio, joka aikaan­saa Freudin kuvai­leman henkilön kaikkine kompleksei­neen ja neu­roosei­neen, koska tämän seksuaali­set vaistot ovat patoutuneet. Jos vain voimme tu­hota tämän olemassa olevan tu­kahdutta­van järjestelmän, voimme kuvi­tella mie­lessäm­me tulevai­suu­den, jossa vapau­tamme erok­sen, vapau­tamme libi­don, ja meillä on polymor­fi­sen perver­sion maa­ilma, jossa voimme ”to­teut­taa itse­ämme”. Muu­ten, tuossa maa­ilmassa ei ole enää työtä vaan ainoastaan leikkiä. Kuinka suu­renmoinen sanoma 60-luvun radi­kaaleille! He olivat opis­kelijoita, suur­ten ikä­luokkien kasvatteja, joiden ei koskaan tar­vinnut olla huo­lissaan mistään muusta kuin siitä, että he saavat lo­pulta työtä. Ja nyt sit­ten tässä oli tämä tyyppi, joka kirjoitti hel­pos­ti ymmärret­tävää teks­tiä, ei vaati­nut heitä lu­kemaan pak­suja marxi­laisia teoksia ja ker­toi heille kaik­kea, mitä he halu­sivat kuulla, ku­ten: ”Tehkää vain omaa juttuanne… Jos se tun­tuu hyvältä, teh­kää sitä… Teidän ei koskaan tar­vitse mennä töihin…” Muuten ni­menomaan Marcuse loi il­ma­uksen ”Make love, not war.” Pala­tak­semme kam­puksilla val­litsevaan ti­lantee­seen Mar­cuse määritteli ”vapautta­van suvait­sevaisuuden” suvaitse­matto­muu­deksi kaik­kea oikealta tu­levaa koh­taan ja su­vait­sevai­suu­deksi kaik­kea vasem­malta tule­vaa kohtaan. Mar­cuse liit­tyi Frankfur­tin koulu­kuntaan vuonna 1932, joten kaikki tämä juontaa juu­rensa 1930-luvulle.

Yhteenve­tona voimme to­deta, että nykypäivän Amerikka on suurim­massa ja va­kavimmassa muutospyör­teessä histo­riansa ai­kana. Meistä on tulossa ideologinen valtio – val­tio, jolla on virallinen ideologia, jonka nou­dattamista valtiovalta val­voo. ”Vi­harikosten” tapauk­sissa meillä on nyt ihmisiä kär­simässä van­keusrangais­tuksia poliit­tisten aja­tustensa vuoksi, ja kongressi on laajenta­massa enti­sestään tuota kate­goriaa. Posi­tiivinen syr­jintä on osa sitä. Terrori jokaista po­liittisesta kor­rektiu­desta poik­keavaa toi­sinajattelijaa kohtaan kam­puk­silla on osa sitä. Se on täs­mäl­leen sama asia, jonka olemme nähneet ta­pahtuneen Ve­nä­jällä, Saksassa, Italiassa ja Kii­nassa, ja nyt se on tulossa tänne. Emme tun­nista sitä, koska kut­summe sitä poliitti­seksi korrektiu­deksi ja nau­ramme sille. Olen tänään ha­lunnut ko­ros­taa, että se ei ole lainkaan hauskaa. Se on täällä. Se kasvaa ja lo­pulta tu­hoaa, sillä se pyrkii tu­hoamaan kai­ken, minkä olemme määritel­leet omaksi va­paudek­semme ja kulttuurik­semme.

Bill Whittlen, tunnetun konserva­tiivisen kommentaattorin, video sa­mas­ta aihe­piiristä. Ks. myös hänen esitelmänsä vuo­delta 2011.

Mainokset

Islamia vihervasemmistolle

Vasemmistolaisessa ajattelussa kapitalistisen järjestelmän tuhoaminen, länsimaisen kulttuurin valta-aseman romahduttaminen, ympäristön­suojelu, suvaitse­vaisuus muita kulttuureja ja uskontoja, eritoten islamia, kohtaan, feminismi ja seksuaali­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksien puolustaminen nivoutuvat erottamat­to­masti yhteen. Viher­vasemmisto­lai­suudes­sa islam nähdään liittolaisena yhteistä vihollista vastaan. Mutta kun islamin ylival­lan kan­nat­tajat saa­vat tar­peeksi vahvan aseman yhteis­kun­­nas­sa, ensimmäisinä kärsimään joutuvat nimenomaan naiset, lapset, ateistit, sek­suaa­li­vä­hem­mis­töjen ja muiden us­kon­to­jen edustajat.

Kansainvälisesti arvostettu islamtutkija Robert Spencer valottaa islamin pe­rus­käsit­tei­tä vasemmistolle.

Huntu vai huora?

Islam antaa nai­sille aivan uudenlaista vapa­utta

Suvaitsevai­sena ja rau­haa rakasta­vana uskon­tona islam ei pakota ke­tään kään­tymään is­lamiin (Koraani 2:256), vaan kaikessa ar­meliaisuu­dessaan Al­lah on säätä­nyt shari’assa, että uskot­tomille on ensin annet­tava mah­­­dol­li­suus ”pa­la­ta va­paa­eh­toi­­sesti” islamiin:

Alla­hin lä­het­tiläs jat­koi: ”Voi si­nua, Abu Su­fyan, eikö si­nun olisi jo aika tietää, että minä ollen Al­la­hin lä­het­tiläs!” Abu Su­fyan vas­tasi: ”Kautta isäni ja äitini, kuinka lem­peä, jalo ja ystä­välli­nen sinä olet­kaan! Mitä tä­hän tulee, on sie­lus­sani vielä­kin epäilyä!” Al-Ab­bas huu­dahti hä­nelle: ”Voi si­nua, käänny isla­miin, en­nen kuin kau­lasi kat­kais­taan, ja to­dista, ettei ole muuta ju­malaa kuin Allah ja että Mu­ham­mad on Hä­nen lä­het­ti­läänsä!” Abu Su­fyan lausui to­den us­kon­tun­nus­tuk­sen ja kääntyi isla­miin. (Ibn Hisham, Profeetta Muhammadin elämäkerta: s. 385)

Toisena vaihtoehtona on alistua halveksi­tuksi ja sor­retuksi alemman luokan ihmi­seksi, dhim­miksi, ja maksaa eri­tyistä suoje­lurahaa vält­tääk­seen jou­tu­mas­ta ta­pe­tuk­si tai or­jak­si. Tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa ei toki ole tar­jolla ateis­teille, mo­nijumalai­sille eikä be­duiineille, vaan aino­astaan yksi­jumalaisille kristityille, juutalaisille ja zarathust­ra­lai­sil­le. Niin­pä vain ne, jotka ei­vät suos­tu alis­tu­maan sha­ri’an käs­ky­val­taan tai jot­ka jät­tä­vät is­la­min us­kon­luo­pioi­na, ta­pe­­taan ja hei­­dän omai­­suu­des­taan, nai­sis­taan ja lap­­sis­­taan tu­­lee lail­lis­ta (ha­lal) so­­­ta­saa­lis­ta mu­jahidi­neille, isla­min uskon­sotureille:

(…) hän [pro­feetta Mu­ham­mad] tap­poi hei­dän mie­hensä ja ja­koi hei­dän nai­sensa, lap­sensa ja omai­suu­tensa musli­mien kes­ken, lu­kuun otta­matta niitä, jotka olivat liit­ty­neet Alla­hin lä­het­ti­lään puo­lelle. Tämä antoi heille tur­vata­keen, ja he kään­tyivät isla­miin. (Sahih Muslim 19:4364)

Pro­feet­tamme on käs­ke­nyt meitä tais­tele­maan kafi­reita vas­taan, kun ky­ke­nemme sii­hen, ja hyök­kää­mään heitä vas­taan hei­dän ko­ti­mais­saan ja anta­maan heille kolme vaihto­ehtoa en­nen kuin tun­keu­dumme hei­dän mai­hinsa: joko heistä on tul­tava musli­meja ja hei­dän on ol­tava kal­taisi­amme ja­kaen oi­keu­temme ja vel­vol­li­suu­temme; tai hei­dän on mak­set­tava ji­zyaa (ve­roa) ja tun­net­tava it­sensä alis­tu­neiksi; tai he tais­tele­vat, jol­loin hei­dän omai­suu­tensa, vai­monsa, lap­sensa ja ko­tinsa tu­le­vat sal­li­tuiksi so­tasaa­liiksi musli­meille. (Sheikki Mu­ham­med Salih Al-Mu­najjid, Islam QA:13759)

Isla­milainen valtioteoria jakaa koko maailman kah­teen vai­­ku­tus­pii­­riin: is­la­min alu­ee­seen (dar al-islam), jos­sa val­lit­see sha­ri’a, ja vi­­ha­­mie­li­seen so­dan aluee­seen (dar al-harb), jos­sa mus­li­mit ovat vä­­hem­­mis­tö­nä ja jos­sa he kä­yvät ji­ha­dia asei­den, pu­heen tai rahan avul­la kaik­kien us­kot­to­mien alis­ta­misek­si sha­ri’an käs­ky­val­taan. Sha­ri’an mu­kaan mus­li­mi­mie­het voi­vat ji­ha­din yh­tey­des­sä rais­ka­ta lail­lisesti saa­liik­seen ot­ta­man­sa or­­ja­­nai­­set, ei­kä mies­ten varsi­naisil­la vai­moil­la, joita voi olla yh­destä nel­jään, ole mi­tään oi­keut­­ta kri­­ti­soi­da avio­mies­tään tämän pitä­mistä seksiorjista:

Islam sallii miehen olla sukupuoliyhteydessä orjanaisen kanssa, olipa miehellä vaimo tai vaimoja tai olipa hän naimaton. (…) Vaimolla ei ole oikeutta paheksua aviomiestään tämän naispuolisista orjista tai sitä, että hän on sukupuoliyhteydessä näiden kanssa. (Islam QA: 10382)

Shari’an mukaan kyseessä on täysin laillinen raiskaus, jon­ka Al­lah on tar­jon­nut oi­keu­te­tuk­si palk­kiok­si Hä­nen asian­sa puo­les­ta tais­tel­leil­le (al-ji­had fi sa­bil Al­lah) mu­ja­hi­dineil­le (Sa­hih Buk­­hari 1:2:35), ja us­kot­to­mil­le­han on sitä en­nen jo­ka ta­pauk­ses­sa tar­jot­tu ar­me­liaas­ti mah­dol­li­suutta kään­tyä is­la­miin. Mikä mie­len­kiin­tois­ta, profeetta Muhammad mää­rä­si, että musli­mi­­miesten ei tu­li­si har­­­joit­­taa kes­­­key­tet­­tyä yh­dyn­­tää rais­ka­­tes­saan van­­­git­­se­­­mi­­aan or­­jia:

Abu Said Al-Khudri on ker­to­nut: Taiste­lun ai­kana Bani Al-Musta­li­qia vas­taan he (musli­mit) siep­pasi­vat van­geiksi joita­kin naisia ja ai­koi­vat olla su­ku­puo­liyh­tey­dessä hei­dän kans­saan saatta­matta heitä ras­kaiksi. Niinpä he ky­syivät pro­fee­talta kes­keyte­tystä yh­dyn­nästä. Pro­feetta sa­noi: ”On pa­­rem­pi, ett­ette tee niin, sillä Allah on kir­joit­ta­nut, kenet hän ai­koo luoda ylös­nou­se­muk­­sen päi­­vään asti.” (Sahih Buk­hari 9:93:506)

Monikultu­rismi siihen liittyvine lieveilmiöi­neen on siis alusta asti kuu­lu­nut erot­ta­mat­­to­masti is­lamiin. Allah tarjoaa Ko­­raanissa kuitenkin erinomaisen ratkaisun, jonka avulla naiset voivat itse ja täy­sin va­paa­eh­toi­­ses­ti varjella si­veyt­­tään ja vähentää si­ten alt­tiut­­taan tulla pahoinpi­dellyiksi tai raiskatuiksi. Tuo ratkaisu on tietenkin hun­nut­tau­tu­mi­­nen:

huntuvankila

Mies on nai­sen pää, koska Allah on toisia suo­si­nut enem­män kuin toisia ja koska mies elät­tää vai­mo­aan. Hurs­kas vaimo on nöyrä ja var­tioi si­veyt­tään, koska Allah on anta­nut sen var­ti­oita­vaksi. Jos pel­käätte vai­monne ole­van up­pinis­kai­nen, va­roit­ta­kaa häntä, vält­tä­kää häntä vuo­teessa ja lyö­kää häntä, mutta jos hän sitten tot­telee teitä, äl­kää ah­dis­tako häntä enää. Allah on Kor­kea, Mah­tava. (Ko­raani 4:34)

Ja käske us­ko­vien nais­ten pitää kat­seensa ku­rissa ja var­jella si­veyt­tään, olla näyttä­mättä muista sulo­jaan kuin niitä, jotka ta­valli­sesti­kin ovat nä­ky­vissä, ja peit­tää kau­lansa hun­nulla. Hei­dän ei tule näyttää sulo­jaan muille kuin avio­mie­hel­leen, isäl­leen, apel­leen, po­jil­leen, poi­ka­puo­lil­leen, vel­jil­leen, vel­jen­po­jil­leen, si­­sa­­ren­­po­jil­leen, nais­puo­li­sille tutta­vil­leen, or­jil­leen ja niille mies­pal­veli­joil­leen, joilla ei ole enää haluja, tai lap­sille, jotka ei­vät vielä tiedä mi­tään nai­sen hä­vystä. Hei­dän ei myös­kään pidä tö­mis­tellä jal­ko­jaan kiin­­nit­tääk­seen huo­miota sa­lassa ole­viin su­loihinsa. (Koraani 24:31)

Kuten seuraavasta (Koraani 33:59) jakeesta käy selvästi ilmi, itse Allahkin on sitä mieltä, että jos tyttö tai nainen haluaa välttää huorittelua, seksuaalista ahdistelua ja raiskauksia, niin hänen on parasta hunnuttautua. Nainen saa siis syyttää vain itseään, jos hän ei hunnuttaudu ja tulee sitten raiskatuksi:

Pro­feetta, sano puo­lisoil­lesi, tyttä­rillesi ja us­ko­vien vai­moille, että he pani­si­vat vaat­teen päänsä yli. Tämä on pa­rasta, jotta heidät tun­net­tai­siin si­veiksi eikä heitä häi­rit­täisi. (Koraani 33:59)

Niinpä kohtelias ja huomaavai­nen musli­mityttö kiin­nittää eri­tyistä huo­miota si­veytensä varjeluun jo pienestä asti, koska rais­kattu tai muutoin neitsyytensä ennen avio­liittoa me­nettänyt tyttö menettää samalla koko omaisuus- ja ihmisar­vonsa oman perheensä silmissä, eikä per­heelle luon­nollisesti jää tuolloin yleensä muuta vaih­toehtoa kuin hylätä tai tappaa ar­vot­to­mak­si käynyt tytär. Shari’a sää­tää, ettei oman lapsen tai lapsen­lap­sen tap­pamisesta seuraa ran­gaistusta (auktori­soitu sha­ri’a-opas ’Umdat al-Salik: o1.2; lue: Oman lapsen saa tappaa).

ymparileikkaus

Seksihalu­jensa hillit­semiseksi tämä soma­lityttö on päätynyt vii­saaseen rat­kaisuun ja päättänyt ympärileik­kauttaa it­sensä nk. faaraon mal­lin mukai­sesti, jolloin häneltä lei­kataan pois häpykieli, pienet häpy­huulet sekä suurten hä­pyhuulien sisäosa, minkä jäl­keen suuret häpyhuulet ommellaan kiinni. Laki­koulukun­nasta riip­puen shari’a pitää sekä tyttöjen että poikien ym­pärileikka­uksia vähin­täänkin lail­lisina, suo­siteltavina, ellei jopa pakollisina (shafi’iittinen koulu­kunta, ’Umdat al-Salik: o4.3).

ympärileikkaus-pakollinenIslam tarjoaa hunnuttau­tumista kä­tevänä rat­kaisuna myös muille kuin musli­minaisille, mikäli he ei­vät halua omaksua it­selleen halveksitun ja rais­kausta ker­jäävän huo­ran roolia. Ja jos saman tien kääntyy kokonaan islamiin, niin samalla voi omaksua it­selleen muo­dikkaan mo­nikulturisti­sen imagon ja osoittaa paheksun­tansa länsi­maista rap­pioitunutta ja haureellista elämäntapaa kohtaan. Kuten sanottu, valinta on kuitenkin vapaa. Göteborgilaistyttö Linda (17 v.) teki oman valintan­sa, ja seu­raus oli luon­nol­li­ses­ti sen mu­kai­nen (http://www.expressen.se/1.188807): 

lindan-raiskaus

Köö­pen­­ha­mi­nan muf­ti (us­kon­op­pi­­nut, jolla on oikeus an­taa isla­­min la­kiin pe­­rustu­via fatwoja, lain­opil­li­sia mie­li­pi­tei­tä) Sha­hid Mehdi ko­rosti vuonna 2004 tv- ja sa­no­ma­leh­­ti­haas­­tat­te­­luissa, että naiset, jotka kieltäytyvät käyttämästä hun­tua ”kerjäävät raiskausta”. Vas­taa­vas­ti Aus­t­ra­lian joh­ta­va mus­li­mi­op­pi­nut sheik­ki Taj el-Din al-Hi­lali to­­tesi vuo­den 2006 lo­ka­kuus­sa, että nai­set, jotka eivät käytä hijabia ovat kuin seksuaa­lista hyök­käys­tä ker­­jää­vää ”peit­tä­­mä­tön­tä li­­haa”, puo­lus­taen sa­mal­la suur­ta huo­mio­ta saa­neen Syd­neyn jengi­rais­­kauk­sen te­ki­jöi­tä. Tun­net­tu eng­lan­ti­lai­­nen is­lam­krii­tik­ko ja vi­deo­­blo­gin pi­tä­jä Pat Condell esittää oman, sa­mansuuntai­sen käsityk­sensä hun­nut­tau­tu­mi­­sen sym­bo­li­­­ses­ta mer­ki­tyksestä:

Pat Condell toteaa: ”Naisten hun­nuttautumi­sen koko ideana isla­milaisessa yhteiskun­nassa on se, että miesten ei odoteta ottavan vas­tuuta seksu­aalisista ha­luistaan. Niinpä jo­kainen nai­nen, joka ei ole verhou­tunut päästä varpaisiin pyytää rais­katuksi tu­lemista. Näin ollen burqa lail­listaa raiska­uksen. Se toimii rais­kauksen puolustuk­sena; se oi­keuttaa rais­kauksen. Kuuntelet­teko femi­nistit? Ja se tekee siitä julkilausu­mana yhtä vastenmieli­sen kuin Ku Klux Klaa­nin uni­vormu tai natsien haka­risti, ja mie­lestäni siihen tulisi suh­tautua täysin samalla in­holla ja hal­veksunnalla.”

Hunnuttamattomien naisten raiskauksiin lännessä syyllistyneet mus­limi­mie­het ve­toa­­vat usein lie­ventävänä asian­haa­ra­na tietämättömyyteensä paikallisista laeista ja siihen, että kyse on heidän kulttuurisesta käytännöstään. Sharon Lapkin kirjoittaa eräästä tällaisesta tapauksesta Australiassa: ”Tehtyään va­lan käsi Ko­raanilla mies – joka tun­netaan MSK:na – kertoi oikeudelle, että hän oli suorittanut neljä hyökkä­ystä niinkin nuoria kuin 13-vuotiaita tyttöjä vastaan, kos­ka he olivat sanoneet ’ei’. He eivät olleet peittäneet kas­vojaan, eikä heillä ollut huntuja, ja siksi raiskaaja julisti: ’En tehnyt mitään väärää.’ MSK kärsii jo 22 vuoden van­keusrangais­tusta yllytetty­ään kolmea nuorta velje­ään joukko­rais­kaamaan kaksi muuta sydneyläistyt­töä vuonna 2002. Puolus­tuksekseen hän sanoi, että hänen kulttuu­ritaustansa oli vas­tuus­sa hä­­nen rikoksis­taan. Ja hän on oikeassa.” Lue lisää. Kyseinen MSK on kotoisin Pa­kis­ta­nis­ta, jossa peräti 75 % van­ki­lois­sa ole­vis­ta nai­sis­ta on jou­tu­nut sin­ne syyl­lis­tyt­tyään rais­ka­tuk­si tu­le­mi­seen ja si­ten le­vä­pe­räi­syy­teen si­vey­ten­sä var­je­le­mi­ses­sa: sha­ri’an mukaan raiskauksella on oltava vä­hin­tään neljä miespuolista silminnäkijää (’Umdat al-Salik: o24.9; muussa tapauksessa raiskauksesta syytteen nostava nai­nen voi joutua itse syytetyksi aviorikoksesta ja saada ki­­vi­­tys­tuo­­mion.

Vuonna 2013 Ranskassa suoritetun kyselyn mukaan 77 % muslimitytöistä kertoi pitävänsä hijabia, koska he pelkäsivät fyysistä uhkaa is­la­mis­ti­ryh­mien taholta (Frontpage, 6.2.2014). Jamie Glazov korostaa yllä, että ne musliminaiset, jotka väittävät pitävänsä hijabia omasta vapaasta tah­dos­taan, toimivat niin mielistelläkseen potentiaalisia teloit­tajiaan. Kyseeessä on siis Tukholman syndrooma, jossa teloitusta pelkäävä sieppauksen uhri pyrkii hen­gis­sä pysyäk­seen osoittamaan – yleensä tiedos­ta­mat­tomasti – olevansa siep­paajiensa puolella ja jopa näitä radi­kaalimpi.

Iranissa on tapana, että teloitettavat  neitsyet raiskataan teloitusta edeltävänä yönä, jotta nämä varmasti päätyisivät helvettiin (The Jerusalem Post 19.7.2009; NEWS.com.au 21.7.2009). Mut­ta tie­tys­ti täs­sä­kin ky­sees­­sä on nai­­sen va­­paa va­lin­ta: ku­ka näet käs­ki ka­­pi­noi­da Al­la­hin sha­ri’aa vas­taan? Moni­kul­tu­ris­mis­sa shari’a on ylin moraalinen oh­je­nuo­ra, ja moni­kulturistien mielestä on jo aikakin hylätä vanhakantaiset näkemykset län­­s­i­mai­­sen ”val­­koi­­sen mie­hen” kult­tuurin ylem­­myy­destä suh­­tees­sa mui­hin mo­­raa­li­­jär­jes­tel­miin, ku­­ten is­­la­­­miin. Mo­ni­­kult­­­tuu­­ri­­suus on rik­­kaus, joka tuo vä­­ri­­nää ka­duil­le ja an­taa uu­den­lais­ta jän­­ni­tys­­tä erityisesti nais­­ten elä­­mään, ku­ten tans­ka­lais­ten ko­ke­muk­set osoit­ta­vat: lue Sa­kaa­li­ma­ni­fes­ti 2008.

Nainen, va­linta sinun! Huntu vai huora? :)

Bill Warner kertoo hijabin poliittisesta merkityksestä. Samalla tavoin kuin Ku Klux Klanin univormu symbolisoi valkoista ylivaltaa, hijab ja muu muslimien rekvisiitta ja diskriminoiva käyttäytyminen symbolisoivat islamin ylivaltaa suhteessa kafireihin eli ”uskottomiin”.

Lähteitä ja lisämateriaalia

Monikulturismin ja islamin suhde

Moni­kultu­ris­milla ja is­lamilla on paljon yh­teistä. Mo­lem­mat ovat uto­pistisia ja luonteeltaan totalitaarisia poliit­tisia ideo­logi­oita (lue: Utopia ja sen toteuttajat). Niin moni­kultu­ristit kuin musli­mitkin ku­vit­televat ole­vansa itse muita ylem­mällä tasolla. Moni­kultu­ris­tit katso­vat, että hei­dän ”tie­dos­ta­vuu­tensa” myötä heille lan­keaa tär­keä vastuu esiin­tyä hy­vän ja vas­tuun­tuntoi­sen kas­vatta­jan roo­lissa. Mus­limit puo­lestaan ylpei­levät sillä, että heillä on pro­fee­toista lo­pul­linen, Mu­ham­mad, joka Koraa­niin koo­tuilla ilmes­tyksil­lään ja esi­ku­valli­sella käyt­täyty­mi­sel­lään (sunna) mää­ritteli ainoan uskon­non ja elä­mänta­van, jonka Allah hyväk­syy. Halu pitää kiinni omasta ima­gosta ja pelko kas­vojen me­nettä­mi­sestä yhtei­sön sil­missä selittää sen, miksi niin moni­kultu­ristit kuin musli­mitkin ovat täysin ky­vyttö­miä vas­taan­otta­maan min­kään­laista asia­kritiik­kiä, joka ky­seen­alais­taa heidän vaa­li­mansa ideo­logian ja samalla heidän oman eri­tyis­ase­mansa, ja miksi he ovat val­miita tur­vautu­maan propa­gan­daan, vää­riste­lyyn, valeh­teluun ja heidän ideo­lo­gian­sa arvostelijoiden her­jaami­seen, rankai­semi­seen, vai­men­tami­seen tai eli­minoimiseen. Yli­mas­kulii­nisen islam ihan­noi fyy­sistä väki­valtaa hä­päistyn kun­nian palaut­tami­sen väli­neenä (lue: Allahin kosto), kun taas luon­teel­taan ko­ros­te­tun fe­mi­niini­nen mo­ni­kultu­rismi käyttää hie­no­varai­sem­paa, naisel­lista väki­valtaa, kuten yllyt­tämistä vihari­koksiin ja kriitikoidensa ojenta­mista ”pak­kosyöttä­mällä” lisää juu­ri kaikkea sitä, minkä haitta­vaiku­tuksilta nämä halua­vat ih­misiä suo­jella. Kaiken kaikki­aan yl­peys, it­seironian puute ja täy­delli­nen ky­vyttö­myys laskea leik­kiä omaan ideo­logiaan liitty­vistä asi­oista lei­maavat niin moni­kultu­risteja kuin mus­lime­jakin.

Moni­kultu­ris­milla ja is­lamilla on paljon yh­teistä.

Se, mikä te­kee moni­kultu­rismin ja is­lamin suh­teesta to­della intii­min, on yh­teinen vihol­linen: niin moni­kultu­ristit kuin mus­limit­kin pitävät län­si­maa­laisia ja juuta­laisia ja hei­dän kult­tuuri­aan ja elä­män­ta­paansa syyl­li­sinä mitä erilai­sim­piin maa­ilman ongel­miin, ja mo­lem­mat ideo­logiat halua­vat lu­histaa länsi­maisen kult­tuurin alas jalus­taltaan edis­tääk­seen omien utopi­oi­densa to­teut­tamista. Yh­teistä mo­ni­kultu­ris­mille ja isla­mille on myös hal­vek­siva suh­tautu­minen naisiin. Isla­missa naisia pide­tään omai­suu­tena, van­keina ja or­jina, eikä moni­kultu­ris­teilta heru myö­tätun­toa heille. Se, että länsi­maa­laiset­kin naiset me­nettä­vät is­lami­soitu­mi­sen myötä va­pau­tensa, on asia, josta moni­kultu­ristit vaike­nevat kuin muuri, sillä tuollai­set pu­heet voisi­vat ky­seen­alais­taa moni­kultu­rismin uto­pian ja saattaa siten moni­kultu­ristit itsensä huo­noon valoon. Niinpä mo­ni­kultu­ristit tukevat är­häk­käästi mus­limien vaati­musta rajoit­taa sa­nanva­pautta ja kieltää is­lamin kriti­soimi­nen, kuten shari’a edel­lyttää. Totuus isla­mista pal­jastuu kui­tenkin vää­jää­mättö­mästi, kun ihmiset tu­tus­tuvat sii­hen, mitä is­lamin omissa py­hissä läh­teissä ja mus­limiop­pinei­den fat­woissa sa­no­taan ja min­kälai­sen kuvan maa­ilmasta mus­limi­maiden omat mediat välit­tävät: